Kesäraportti. Joskus on ikävä sua, tai ei nyt ihan vähääkään.

Oon enemmän ajattelija kuin tekijä
en oo pelkästään jompaa kumpaa, mutta enemmän ajattelija, aina ollut. Kirjoitan koko ajan päässäni kirjaa, kerään sanoja, runoja ja itsessä resonoivia, hienosti muotoiltuja lauseita päähäni. Haluaisin kirjoittaa tekstejä, mutta en tiedä mistä aloittaa. Tiedän, että pitäisi vaan aloittaa jostain mistä tiedän, ja antaa asioiden muotoutua pikku hiljaa eteenpäin. Nyt lähettelen vain kännykästä kesäkuvia sähköpostin välityksellä itselleni ja kirjoitan niihin viestejä kuten olet bea ihana. Aina pitää olla vähän itserakas jos on hieman epävarma kuten olen. 

Kirjoittaminen on ihanaa vaan kirjoittamisen vuoksi. Se on miellyttävä itseilmaisun muoto, sanoja voi käyttää harkitusti ja asiat tulee käsiteltyä paremmin, kun ne joutuu tuottamaan kirjoitetussa muodossa.

Kesälomalla tajusin ja pystyin vihdoin myöntämään itselleni, kuinka ahdistunut ja väsynyt olen ollut pitkän aikaa. Mietin kauan aikaa, mistä kaikki on lähtenyt, mutta eihän tuollaista voi ikinä sanoa ja on turha velloa menneessä kertoen vanhoja tarinoita itselleen aina vaan uudestaan ja uudestaan. Kesän alkurysäyksen jälkeen helpotti, kun pyysin apua ja sain apua ja osasin jo hieman lähteä liikkeelle oikeaan suuntaan. Ei voi samanaikaisesti ajatella olevansa toivoton ja nähdä edistyvänsä ja liikkua helpotuksen suuntaan.

Omaksi onnekseni en suostu myöntymään olemaan sellainen, millaiseksi en halua koko elämäksi päätyä. Olen suhteellisen ratkaisukeskeinen ja jos minulla on ongelma, niin selvitän sen kyllä. Siksi olen kuunnellut paljon ahdistukseen liittyvää kirjallisuutta ja tietoisesti muuttanut ajatuksiani ja tekojani. Hieman, en paljoa. En ole oikeastaan tehnyt paljoa muutoksia ajattelussani, mutta olen huomannut paljon muutoksia. Ei tunnu enää siltä, etten voisi elää itseni kanssa ja että en selviäisi kaikesta, mitä eteen tulee. Olen onnekas, että löydän tien ulos itse, mutta tiedän että jos olisin puhunut ja myöntänyt ongelmani jo esimerkiksi pari vuotta sitten, en olisi joutunut elämään näin syvällä näin pitkään. Mutta koska voidaan useimmiten olla vaan jälkiviisaita, niin olen halunnut oppia niistä sitten niin paljon kuin vain voin.

En nimittäin voisi sietää itseäni enää enempää, jos en nyt olisi lopettanut kaikkea itsesääliä, menneessä vellomista ja pelokkuutta, sitä kaikkea jota olen alkanut keräämään ympärilleni vuosien saatossa. Enkä enää voisi sietää itseäni, jos vielä kertaalleen syyttäisin muita ihmisiä olostani, olosuhteistani, valinnoistani. Tai ettenkö enää nauraisi hauskoille jutuille, arvostaisi ihmisiä ympärilläni. Suurin osa näistä ajatuksista johtuu ahdistuksesta, eikä se ole minua, nyt tiedän sen. Pystyn helpommin tekemään eron sille tunteelle ja sille, kuka olen, nyt vain olen kuin sivustaseuraaja. "ai hei negatiivinen ajatus, kiva kun tulit käymään, kiitos kun kerroit, mutta ei tässä ole hätää".

Tuntuu, että luotan nyt entistä enemmän siihen, että kaikki menee hyvin, jos en tee niitä pelosta. On tuntunut hyvältä olla näkemättä oikein ketään ilman sitä pelkoa, että kaikki unohtaa mut. Niin ei käy, ja kun aika on, jaksan taas paremmin seuraa. En oikein jaksa tehdä mitään erityistä, tai oikeastaan mitään, mutta ensimmäistä kertaa mun ei tarvi tekojeni kautta määritellä kuka olen ja olenko kukaan. Ei hirveästi kiinnosta jakaa enää asioita minnekkään tai seurata ihmisten elämää esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Vastaan viesteihin "jaa ok", jos siltä kiinnostaa, ilman sitä pakollista hymiötä, tai en vastaa puheluihin ollenkaan jos olen keskittynyt omaan juttuuni.

On ihanaa kun työt alkaa ja oon voinut tän viikon miettiä työhön liittyviä juttuja. Oon innostunut, ja se on hyvä merkki.

Välillä huomaan, että oon tosi onnellinen ja alan jo pikku hiljaa tuntemaan sen. Että nauran spontaanisti asioille ja pystyn keskittymään ihan vaan tähän hetkeen. Ja parasta on, että pääsin tähänkin asti jo ihan itse, ja että vaikka välillä kuinka väsyttäisi ja tuntus pahalta tai että olisin paha ihminen, niin ei kukaan huono tai laiska sais aikaan näin paljon kuin olen saanut ja jo siitä pitää olla ylpeä.

Huh tulipa yhtäkkiä kirjoitettua paljon harkitsematonta tekstiä. Ei se mitään!